Hoitotaitojen harjoittelu aidoissa työelämän tilanteissa on oleellinen osa hoitotyön koulutusta. Harjoitteluprosessin laadun varmentamisessa tarvitaan erityyppisiä arviointimenetelmiä. Turun ammattikorkeakoulun yliopettaja Mikko Saarikoski kehitti väitöstutkimuksessaan vuonna 2002 kliinisen oppimisympäristön ja ohjauksen ladunarviointiin soveltuvan mittarin.

Arviointimittarista käytetään sen englanninkielisestä nimestä johdettua lyhennettä Cles. Mittari ja sen myöhemmin laajennettu Cles+T -versio ovat levinneet laajaan kansainväliseen käyttöön. Tällä hetkellä mittareista on 17 kieliversiota, ja ne ovat olleet käytössä jo yli 20 maassa.

Tulostaso näkyviin

Clinical Learning Environment, Supervison and Nurse Teacher eli Cles+T -mittari sisältää 34 oppimisympäristön ja ohjauksen laatuun liittyvää väittämää, joiden avulla opiskelija arvioi päättymässä olevan harjoittelujaksonsa.

Suomessa mittari on käytössä kaikissa yliopistosairaanhoitopiireissä, useissa muissa alueellisissa sairaanhoitopiireissä sekä yksittäisten kaupunkien terveydenhuollon yksiköissä. Yhä yleisemmin Cles-mittaria käytetään sähköisessä muodossa, jolloin palaute saadaan kerättyä suoraan tietokantaan.

Kyselyohjelmistot tarjoavat kehittyneitä pikaraportteja, jotka sisältävät kuvailevan tason tulokset sekä numeerisina että graafisina esityksinä. Näin tulosten yleistaso voidaan nähdä heti kyselyn sulkemisen jälkeen.

Cles-mittari on validoitu useissa empiirisissä tutkimusaineistoissa. Parhaillaan on päättymässä kansainvälinen tutkimus, jossa tarkastelun kohteena on oppimisympäristön lisäksi hoitotyön opettajan osuus harjoittelun ohjauksessa. Alustavien tulosten mukaan koulutuksen käytännöt ja jopa rakenteet vaihtelevat voimakkaasti, vaikka kaikki tutkimuksessa mukana olleet yhdeksän maata kuuluvat kulttuurisesti melko yhtenäiseen läntiseen Eurooppaan.

Yhtäläisyyksiä

Uudessa Seelannissa Cles+T-mittari on tutkimusvälineenä hoitajakoulutuksen harjoittelukäytäntöjen kehittämishankkeessa. Tavoitteena on selvittää harjoittelun nykyiset ohjauskäytännöt, tunnistaa kehittämistarpeet ja luoda järjestelmä, jonka avulla harjoitteluympäristöjä ja siellä toteutettavan ohjauksen laatua voidaan arvioida systemaattisesti

Suomalaisessa ja uusiseelantilaisessa terveysalan koulutuksessa on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa maissa koulutusta on sekä tutkimuspainotteisissa yliopistoissa että ammattikorkeakouluissa. Sairaanhoitajan perustutkinto suoritetaan ammattikorkeakoulussa. Koulutus kestää Uudessa-Seelannissa kolme vuotta, puoli vuotta vähemmän kuin Suomessa.

Uuden-Seelannin tutkimuksen pilottiaineiston perusteella uusiseelantilaisten ja suomalaisten käytäntöjen väliltä löytyy kuitenkin merkittäviä eroja. Hoitajakoulutus kytkeytyy Uudessa-Seelannissa tiiviimmin terveydenhuollon työelämään kuin Suomessa. Koulutuksen sisällöstä lähes puolet toteutetaan käytännön harjoitteluna terveydenhuollon yksiköissä. Vastaava prosenttiosuus on Suomessa alle 40.

Myös harjoittelujaksot ovat pidempiä: jakson kesto on keskimäärin vajaat seitsemän viikkoa, Suomessa viisi viikkoa. Pisimmät harjoittelujaksot Uudessa-Seelannissa ovat 11 viikon mittaisia.

Vaikka aikaa harjoitteluun käytetään suhteessa enemmän, ei opiskelijoita silti yritetä sijoittaa monille erityyppisille osastoille. Lähtökohdaksi on otettu perusteellinen paneutuminen hoitotyön ydinasioihin harvemmilla hoidon erityisalueilla.

Suurin ero on hoitotyön opettajan osuudessa. Kehittämishankkeessa on yksityiskohtaisesti määritelty opettajan ohjaustuntien määrä opiskelijaa kohden harjoittelujakson aikana. Toisen vuoden opiskeluvuoden jaksoilla opiskelijalla on puoli tuntia opettajan lähiohjausta päivittäin. Pitkillä, 8–11 viikon jaksoilla lähitunteja on kymmenen.

Vuonna 2006 Suomesta kerätyssä tutkimusaineistossa opiskelijat tapasivat opettajansa keskimäärin kaksi ja puoli kertaa jakson aikana. Opiskelijoista vain alle puolet tapasi opettajansa kolmesti tai useammin jakson aikana.

Myös Cles+T-mittarin asteikolla opiskelijoiden arvioissa on selkeät maakohtaiset erot. Uusiseelantilaisessa pilottiaineistossa väittämä ”Mielestäni opettaja kykeni yhdistämään teoreettisen tiedon ja hoitotyön jokapäiväisen käytännön” sai väittämien korkeimman keskiarvon. Suomalaisessa aineistossa opettajan osuutta kuvaava muuttuja sai systemaattisesti alhaisemman keskiarvon kuin mittarin muut oppimisympäristöä ja lähiohjaajan osuutta kuvaavat muuttujat.

Ohjauskorvaukset

Syitä maiden koulutuskäytäntöjen eroihin on todennäköisesti useita. Yksi tulkinta voidaan johtaa koulutuksen lähihistoriasta. Uudessa-Seelannissa suhteellisen tuore side sairaalan yhteydessä toimineen koulutuksen malliin vaikuttanee vieläkin harjoittelun ohjauskäytäntöihin, sillä viimeiset sairaaloiden yhteydessä toimineet oppilaitokset siirtyivät ammattikorkeakouluihin vasta 1980-luvun puolivälissä.

Suomessa oppilaitokset itsenäistyivät silloisen Lääkintöhallituksen alaisuudesta jo 1960-luvulla. Sairaalakoulumallissa opettaja oli sairaalan palkkaama henkilö, joka toimi myös osana terveyspalvelujärjestelmää.

Toinen syy löytynee taloudellisten resurssien suuntaamisesta. Suomessa ammattikorkeakoulut odottavat terveydenhuollon pääosin hoitavan opiskelijoiden harjoittelunohjauksen. Tästä työstä oppilaitokset maksavat harjoittelupaikoille varsin suuria korvauksia. Suomessa onkin pyritty parantamaan esimerkiksi harjoittelunohjaajina toimivien sairaanhoitajien ohjausvalmiuksia.

Uudessa-Seelannissa ei selkeästi määriteltyjä ohjausmaksuja samassa mittakaavassa ole käytössä. Jonkinlaista vaihdantamallia toteutetaan muun muassa opiskelijoiden ohjauksen toteutuksen ja hoitohenkilöstön täydennyskoulutuksen välillä.

Kirjoittaja on

http://kehittaminen.turkuamk.fi/msaariko/