Kylätien kupruissa näkyvät keväisen kelirikon merkit. Tie johdattaa kauniille punavalkoiselle Linnan kylän koulurakennukselle, joka kylpee auringossa omalla kukkulallaan Pyhäjärven rannalla Saarijärvellä.

Aulaan kantautuu luokasta keväisiä säveliä. Koululaiset nauhoittavat äitienpäivän yllätyslahjaksi cd-levyä, luokanopettaja ja koulun johtajaopettaja Janne Nummikoski säestää pianolla. Tässä kuorossa laulavat kaikki koulun 3.–6.-luokkalaiset. He muodostavat 27 oppilaan yhdysluokan.

Viereisessä piharakennuksessa ääntä on vähemmän. Luokanopettaja Jaana Tolonen-Huovisen yhdysluokassa on kymmenen ensi- ja toisluokkalaista. Viisi toisluokkalaista kokeilee parhaillaan mittaamista omien askelten avulla ja harppoo vuorotellen käytävällä. Opettaja seuraa vierestä. Samaan aikaan viisi ensiluokkalaista tekee itsenäisesti tehtäviä luokassa.

Porstuasta katsottuna idylli on täydellinen. Mutta heti seuraava tunti ottaa luulot pois.

Kun Nummikoski pitää matematiikan tuntia 3.–6.-luokkalaisille, ulkopuolisella on vaikeuksia pysyä vauhdissa mukana. 13 kolmas- ja neljäsluokkalaista eli ”kolmos–nelosta” ovat ryhmittyneet yhteen osaan luokkaa, 14 viides- ja kuudesluokkalaista eli ”vitos–kutosta” toiseen osaan.

Opettaja pyörittää tottuneesti neljää eri opetussuunnitelmaa limittäin, miksaa, sukkuloi, joustaa ja moniottelee.

– Kun pyydän oppilaita ottamaan esille matematiikan kirjat, pulpeteille ilmestyy neljänlaisia kirjoja, Nummikoski toteaa.

Neljän mallin matematiikkaa

Kello on 10.30 ja tunti alkaa. Nummikoski seisoo kolmos–nelosten keskellä ja pyytää heitä tarkistamaan kotitehtävät sivupöydällä auki olevista kirjoista.

– Laitan sillä aikaa vitos–kutoset käyntiin, opettaja huikkaa ja harppoo jo toisen ryhmän luokse.

Parin minuutin kuluttua hän on jo palannut lähtöruutuun kolmos–nelosten luokse.

– Nyt katsomme nelosten kanssa uuden asian tuossa tyhjässä luokassa, hän toteaa, ja perässä kipittää viisi neljäsluokkalaista.

– Mitenkäs ne desimaaliluvut lasketaan yhteen? opettaja kysyy.

Kun neloset opettelevat desimaalilukuja, kolmoset harjoittelevat vähennyslaskuja ja nollan yli lainaamista, viitoset tilastoja ja kuutoset prosenttilaskuja. Opettaja surffailee sujuvasti neuvomassa heitä kaikkia.

Kello on 10.40. Neljäsluokkalaisten oma opetustuokio päättyy, ja luokan ovella seisoo kaksi kolmasluokkalaista tyttöä opettajalta apua anelemassa.

Paneutuvan ohjauksen jälkeen opettaja siirtyy 5.–6.-luokkalaisten ryhmään.

– Nyt voitte keskittyä kertaamaan tehtäviä ensi viikon koetta varten. Uutta asiaa ei tänään opetella.

Pulpetin ääressä polvillaan

Kello 10.50 Nummikoski kiertää taas kolmos–nelosten ryhmässä. Turun kaupungin iän laskeminen ei suju, avun pyytäjiä on eri puolilla luokkaa. 185-senttinen Nummikoski polvistuu ensin yhden pulpetin eteen ja kannustaa miettimään.

Samaan aikaan neljä muuta tyttöä viittaa.

– Odottakaa ihan sekunti! opettaja pyytää.

Pian hän on polvillaan toisen pulpetin vieressä neuvomassa. Edelleen yksi tyttö viittaa, ja toinen tyttö odottaa vihkoineen opettajan vieressä vastausta kysymykseensä.

Kello 10.53 poika nurkkapulpetista huikkaa, että ei tajua tehtävää. Nummikoski polvistuu hänen vierelleen opastamaan.

Kaikki 27 oppilasta työskentelevät kurinalaisesti koko ajan. Välillä yksi tarkistaa tehtäviä sivupöydän ääressä, toinen kaivaa repustaan viivoitinta, kolmas teroittaa roskiksella lyijykynäänsä.

Seinäkello tikittää. Kun viisarit ovat 10.55:n kohdalla, yksi kolmasluokkalainen pyytää opettajaa apuun. Samaan aikaan neljäsluokkalainen poika kaipaisi opettajan tukea.

Iso pöytä luokan edessä on tyhjän panttina. Näillä tunneilla ei opettaja ehdi hetkeksikään tuolilleen istumaan.

Kello 10.57 Nummikoski huomaa viis–kutosten vihkoja vilkaistessaan, että kaikki oppi ei ole mennyt perille.

– Nyt kuudes luokka katse taululle! Miten 240 eurosta lasketaan 30 prosenttia?

Liitu viuhuu, taulu täyttyy. Viitoset tekevät itsenäisesti tehtäviään, kuutoset seuraavat opetusta.

Opetustuokion jälkeen opettaja kiertää vielä antamassa yksilöllistä ohjausta.

Riittämättömyys on tuttu tunne

Viisarit näyttävät 11.07.

– Janne, voisitsä tulla auttamaan? kysyy kolmasluokkalainen tyttö.

Ja Janne-ope neuvoo. Samassa hänen takanaan seisoo kaksi kuudesluokkalaista tyttöä vihkojensa kanssa. Jotakin jäi vielä epäselväksi.

Kello 11.12 opettaja palaa vitos–kutosten luokse.

– Nyt muut ei osallistu keskusteluun kuin viitoset! opettaja aloittaa.

Vähän ajan kuluttua onkin asiaa jo toiselle porukalle:

– Kuutoset kuulolle! Nyt katsotaan vielä yhdessä prosenttilaskua.

Kun tunti kello 11.15 päättyy, opettaja tietää opettaneensa. Hän on ehtinyt antaa yksilöllistä ohjausta 20 kolmas–kuudesluokkalaiselle ja pitää kolme pientä, tietylle luokka-asteelle kohdistettua opetustuokiota.

– Täällä elän joka päivä todeksi sen riittämättömyyden tunteen, josta kaikki tutkimukset kertovat, Nummikoski toteaa.

Miksi opettajat näkevät punaista?

Samaan aikaan kun Nummikoski veti multitoteutuksena matematiikkaa, Tolonen-Huovinen taiteili ykkös–kakkosten kanssa äidinkielen tunnilla.

– Koen monissa asioissa pääseväni Jannea helpommalla. Mutta on pienten kanssa omat haasteensa esimerkiksi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan opettelussa. Jokaisen omaa tahtia täytyy kunnioittaa, Tolonen-Huovinen sanoo.

Haasteita on myös kuvataiteen opetuksessa, jossa tarvikkeita harvoin riittää saman työn teettämiseen kaikille 3.–6.-luokkalaisille. Tekstiilityön ryhmässä taas on yleensä tekeillä samaan aikaan kolmea hyvin erilaista työtä.

– Se tuo mausteensa käsitöiden valintaan, että koulun 37 oppilasta tulevat 23 perheestä. Yhteen perheeseen ei välttämättä haluta kaikkea kahtena tai kolmena kappaleena.

Tolonen-Huovinen itse on Kuluntalahden kyläkoulun kasvatti Kajaanista. Hän on opettanut yhdysluokkia yhdeksän vuoden ajan. Nummikoski on opettanut lähes koko tähänastisen uransa eli 14 vuoden ajan yhdysluokkaa kyläkouluissa.

He molemmat näkevät punaista aina kun puhutaan pienten koulujen pienistä ryhmistä. Kouluverkon harveneminen pudottaa pois opettajien virkoja, joten ryhmät vain kasvavat. Pienissä kouluissa ei enää automaattisesti ole pieniä ryhmiä.

Linnan kylän väestökehitys näyttää hyvältä, mutta kolmatta opettajaa kouluun ei luvata. Nyt oppilaita on 37.

– Saarijärven tilanne ei varmasti ole sen huonompi kuin muuallakaan. Kolmas opettaja saadaan, jos oppilasmäärä ylittää pysyvästi 39. Ensi syksynä meillä aloittaa 40 oppilasta, mutta lisävoimia ei ole luvassa. Onneksi meillä on hyvä kouluavustaja. Jos hän lopettaisi, syntyisi varsinainen soppa.

Työstä on hyvä tykätä

Nummikoski aloitti uransa Saarijärvellä Lehtolan koulussa, joka sittemmin lakkautettiin.

– Siellä oli 20 oppilasta ja 60 viikkotuntia. Nyt meillä on 37 oppilaalle 56 tuntia. Oppilasmäärä on lähes tuplaantunut mutta tuntikehys supistunut. Kerhojakaan ei enää ole, Nummikoski sanoo.

Kun Linnan koulu viime syksynä juhli 100-vuotisuuttaan, se oli vahvojen lakkautuspuheiden pyörteissä. Vanhemmat nousivat vahvasti puolustamaan koulua, ja uhka väistyi tällä erää. Nyt Saarijärven seitsemästä kyläkoulusta kolmea uhkaa pieneneminen kaksiopettajaiseksi ja yhtä lakkautus.

Oppimistuloksissa ei ole merkittävää eroa muihin kouluihin verrattuna – ja lapset nauttivat.

– On kiva olla täällä koulussa, ettei tartte käydä kylällä koulua, vastaa kolmasluokkalainen kavereidensakin puolesta.

Hänen puheessaan kylä tarkoittaa Saarijärven kaupungin keskustaa.

– Kyläkoulun opettajan kannattaa tykätä työstään oikeasti, koska arki on tauotonta läsnäoloa. Ryhmiin on integroitu myös useita erityisoppilaita. Eikä täällä voi koskaan sanoa, että jokin asia ei kuulu minulle, Nummikoski toteaa.

Tolonen-Huovinen lisää, että esimerkiksi kaikki lukuvuoden aikana järjestettävät juhlat ovat kahden opettajan vastuulla alusta loppuun asti. Hyvästä työkulttuurista on silloinkin paljon apua.

– Lapset käyttäytyvät hienosti ja työskentelevät kurinalaisesti. Tunnemme jokaisen oppilaan taustat ja perheen, usein isovanhempia myöten. Jotkut käyvät tätä koulua jo neljännessä polvessa. Se on arvokas voimavara meille opettajille.

Ryhmäkoot keskusteluun

Maaseudun väen väheneminen ei Nummikosken ja Tolonen-Huovisen mukaan johda entistä pienempiin opetusryhmiin, vaan paremminkin opettajan virkojen karsimiseen. Lisäksi moni maaseutu- ja kaupunkikoulukin siirtää osan opetuksestaan yhdysluokkiin.

– Ryhmäkokokeskusteluihin olisi otettava mukaan myös yhdysluokat. Niidenkin koolle olisi syytä asettaa ylärajat. On aivan eri asia opettaa 25 oppilaan luokkaa, jossa kaikki ovat samalla luokka-asteella, kuin luokkaa, jossa on neljän luokka-asteen oppilaita! he sanovat.

Esimerkiksi Nummikosken 28 viikkotunnista 3 on sellaisia, joilla on vain yhden luokka-asteen oppilaita. Kahden luokka-asteen yhdystunteja on viikossa 6. Kaikki muut 19 tuntiaan hän pitää neljän eri opetussuunnitelman mukaan.

– Ei tämä ehkä ihan aloittelevan opettajan paikka ole. Me kyläkoulussa viihtyjät olemme varmaan oma rotumme. Täällä voi toteuttaa monin tavoin itseään. Ja joka päivä oppii uutta.