Otsikolla Suomi nousuun! kirjoittaa yliopistojen uudesta rahoitusmallista

Hiidenkiven toinen päätoimittaja Pirjo Hiidenmaa numerossa 2/2008. Kipakassa ja satiirinmakuisessa pääkirjoituksessa aprikoidaan muun muassa näin:

“Olen utelias näkemään, miten esimerkiksi Hiidenkivelle läheiset tieteenalat onnistuvat haalimaan itselleen yritysrahaa. Ehkä pitäisi ensin miettiä innovatiivisesti tutkimuskohdetta. Turha kaivella menneitä, tutkitaan vain nykypäivää. Suomen kieli on kyllä mukava muinaismuisto, mutta business, well, sehän tehdään englanniksi.

Kirjallisuuden tutkimuksen alalla on suuria mahdollisuuksia, jos vain ymmärtävät jättää vähemmälle teokset ja merkitykset, naistutkimuksen ja ekokritiikin ja mitä niitä onkaan. Tutkittavaa kyllä riittää nouseville kyvyille uusissa portaaleissa, innovaatioklustereissa ja muissa kehittämisalustoissa, joiden ympärillä on erilaisia ansaintalogiikkoja.

Olisi hyvä, jos yhteiskuntatieteilijät ystävällisesti voisivat pidättäytyä lasten ja vanhusten tutkimisesta, myöskään työttömyyden tutkimuksesta ei ole suurta hyötyä. Keskityttäköön työikäisiin, heitäkin sopii tutkia lähinnä siitä näkökulmasta, miten työtehoa voidaan parhaiten parantaa.”

“En näe mitään estettä huippututkimuksen teolle!” riemuitsee (?) Hiidenmaa kunhan: “Jos vielä, arvoisat tutkijat, voisitte luvata tuloksenne niin, että ne ennättävät tilinpäätöksen aikoihin, välitulokset maalis-, heinä- ja syyskuun katsaukseen, niin rahoitusta olisi helpompi saada.”

Mitä Hiidenmaa siis kritikoi? No sitä, että kaavaillussa mallissa yliopistot saisivat valtiolta rahaa vasta kerättyään yritysmaailmasta 200 miljoonaa euroa kukin. Että systeemi johtaisi tieteenteon ja koko yliopistomaailman eriarvoistumiseen ja vähiten sponsoreita kiinnostavien tieteenalojen väistämättömään kuihtumiseen.