Koulun eri oppiaineisiin sovelletut opetustaulut muokkasivat maailmankuvaa Suomesta ja muualta. Ne toimivat usein jo itsessään taide-elämyksinä, sillä runsaaseen tekijäkaartiin kuului ensirivin taiteilijoitamme.

Havaintokuvien juuret ovat 1800-luvun alkukymmenten Saksassa, kuten sarjassa 30 erilaista käsityöläisten pajaa. Kotimaassa varhaisimmat kuvatauluihin rinnastettavat työt, tiikeri, leijona, seepra ja gnu, ovat tietenkin veljesten Magnus ja Wilhelm von Wrightin luomuksia vuodelta 1829. Varsinaisesti opetusvälinekuvista voidaan puhua vasta 1900-luvun taitteesta lähtien.

Opetuksen kohokohta

Suomessa koulutuksen avainvuosi on tietenkin 1860, jolloin siirryttiin kirjavasta koulujärjestelmästä yhteiseen kansakouluun. Oppiaineiksi otettiin 1866 asetuksen vahvistamana lukemisen, kirjoittamisen ja laskennon oheen maantieto, historia, uskonto, mittausoppi, luonnontieto, piirustus, laulu, voimistelu ja käsityö. 1881 mallikurssit pakottivat koulut ja opettajat todellakin ottamaan huomioon kaikki nämä aineet tiettyjen viikkotuntimäärien mukaan.

Maailmaa kiertänyt moniosaaja, kansakoulumme rakas isä Uno Cygnaeus (1810–1888) ilmaisi pian jo luonnontiedon opetuksesta totuuden: ”Ilman havainnollista perustetta ei tämä opetus käy mistään.” Hän toi esille Ehdotuksissaan (1863), kuinka tärkeää olisi saada havainto-opetus- ja seinätauluja sekä karttoja tuntien perustaksi.

Kun pidetään mielessä, että tuolloin elettiin vielä pitkään kuvattomia aikoja, on opetustaulujen tehon täytynyt olla mullistava. Tarkoitus olikin ruokkia ja kohottaa suomalaisten mielikuvitusta, tietämystä, arvoja ja taidemakua. Samalla taiteentekijöille siunaantui työtilaisuuksia. Oppiaineista maantieto, historia, uskonto ja terveyskasvatus hyötyivät erityisesti näistä luokkaan kuljetettavista, näyttävistä kuvatauluista.

Nykyiset kuusikymppiset muistavat, että ”Oli kivaa päästä hakemaan tarvittavia opetustauluja. Se koettiin opettajan luottamuksenosoituksena ja oppilas tunsi itsensä tärkeäksi.” Olihan uuden kuvataulun paljastaminen aina opetuksen kohokohta.

Jos muori syö yhden rinkelin...

Kansanopettajain osakeyhtiö, 1901 perustettu Valistus, osoittautui opetustaulujen uranuurtajaksi. Se julkaisi laajoja sarjoja, jotka olivat pääosin kotimaista alkuperää. Kaikkein ensimmäinen havaintotaulu oli Vyöhykekartta (1902), jossa esitettiin kasvi- ja eläinkunnan muutoksia päiväntasaajalta pohjoisnavalle

Kirjailija Maria Jotunin isoveli, opettaja ja kansakouluntarkastaja Alfred Jotuni työsti karttojen ja kaavojen ohella myös opetustauluja. Esimerkiksi Atollimaisema (1909) kuului WSOY:n tuottamaan viiden taulun sarjaan. Sen muut osat olivat Alppimaisema, Ararat, Niilimaisema ja Niagara.

Akateeminen kirjakauppa möi vilkkaasti eri oppiaineisiin liittyviä tauluja. Suosikiksi osoittautui Max Oker-Blomin laatima Terveyssääntöjä. Siinä annettiin hygieniaan, sairauksien ehkäisyyn ja muuhun hyvinvointiin liittyviä ohjeita otsikolla Elon raittihin omistus, sun ja seutus on somistus. Tämä opetustaulu määrättiin 1914 pakolliseksi joka koululle. Määräys juurtui koulutarvikehinnastoon vuoteen 1960 asti!

Taiteilija vastasi tietysti teoksen muodoista ja väreistä, mutta painotekniikan armoilla hekin sitten olivat. Pyrkimys oli saada aikaan mahdollisimman kaunis kuva. Kivipaino eli litografia korvautui offset-painolla vasta 1940-luvun lopulla. Parantunut väritys käy selkeästi ilmi esimerkiksi T. Kujalan opetustaulusta Mustikkatyypin tuore kangasmetsä. Se kuului Koulutarpeiden keskusliikkeen kasvillisuuskuvastoon.

Matematiikan alkeita opetettiin kotoisasti arjen esineiden avulla. Jos muori syö vakasta yhden rinkelin, montako jää jäljelle? Eli 1–1=0. Väinö Mäkelä ja Aleksi Einola tekivät Valistukselle myös kotimaisen eläinkuvaston sekä alkoholi- ja tuberkuloosivalistusta. Vaarallinen yskimistapa kuvaa, kuinka päin toisen kasvoja yskiminen lennättää tauteja ympäristöön. Einola piirsi niin ikään raittiusanatomisen kuvasarjan, mikä näytti alkoholin tuhoja kehossa.

Edelfeltistä Rudolf Koivuun

Koulutaulujen komeimpaan osastoon lukeutuivat aikansa huomatuimmat tekijät Albert Edelfeltistä lähtien. Porilaisten marssi onkin taatusti kohdannut monet tuhannet silmäparit, siinä missä Eetu Iston Hyökkäyskin; se jossa kamppailevat kaksipäinen Venäjä-kotka ja lakikirjaa pitelevä Suomi-neito.

Familiäärimpään kastiin kuuluva Rudolf Koivu antoi verrattomuudestaan näytteitä myös koulutauluissa. Neliosainen Kettu ja kalastaja on veijarimieltä parhaimmillaan. Koulukansalle näytettiin, mitä tapahtuu viekkaan ja hyväuskoisen kohdatessa. Martta Wendelin näytti puolestaan Lasten talvi-iloja vuodelta 1929. Nämä tutut ilot ovat pitäneet pintansa tähän asti.

Kulttuurihistoriaa

Edellä kerrotut historiankäänteet liittyen pedagogian lähes tutkimattomaan havaintoaineistoon, opetustauluihin, pohjautuvat osin alan vastailmestyneeseen kokoomateokseen Koulujen taide (Tammi 2007). Painos on 1 500 numeroitua kappaletta. Kirja on sinällään kulttuuriteko ja monipuolisin tähän asti julkaistu syväluotaus aihepiiristä.

Weilin+Göös tarttui samaan asiaan 1996 nimikkeellä Maamme kuvat – Valistuksen maantieteelliset opetustaulut 1903–32. Bibliofiili, lääketieteen tohtori Markus Brummer-Korvenkontio on usein todennut opetustaulujen taidehistoriallisen arvon ja lahjoittanutkin Helsingin yliopistolle keräämänsä laajat kokoelmat.

Miten ihanaa olikaan uskontotunnilla katsella taulua, jossa Mooses-vauva uinuu kaislakorissa Niilin laineilla eksoottisten naisten ympäröimänä! Miten hälyttävää asiaa taulu kertoikaan, kun Naapurin vasikat meidän heinämaassa – Grannens kalvar i vår äng telmivät kuin omassaan! Per Åke Laurén kuvasi tilanteen 1908 hyvällä huumorilla. Ja Koulujen taidetta yhä ihastellaan suurella mielihyvällä.