Matti Rautiainen löytää dekkareiden kirjoittamisesta ja koulutuksen kehittämisestä paljon yhteistä.

Juonien punojat

Päivätyössään Jaana Lehtiö opettaa uskontoa ja Matti Rautiainen luotsaa opettajankoulutusta, mutta vapaalla heidän mielensä valtaavat murhamysteerit. Kumpikin on kirjoittanut useita dekkareita. Tarinankerronta, mielikuvituksen seuraaminen ja mysteerien jäsentelyn taito ovat arvossaan myös opettajan työssä.

Anna-Sofia Nieminen ja Minna Ängeslevä teksti / Hanna-Kaisa Hämäläinen ja Kari Kuukka kuvat / Opettaja 19/2017

Tarinankertoja Porvoon kaduilla

Uskonnonopettaja Jaana Lehtiön ura kirjailijana alkoi vähän vahingossa. Hän oli kävelemässä eräänä perjantai-iltana kotiinsa, kun vastaan tuli kuvataidetta opettava kollega. Työtoveri oli menossa Porvoon kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssille, ja alkoi yllyttää Jaanaa mukaansa – tekihän tämä oppikirjojakin.

Miksikäs ei, ajatteli Jaana. Hänellä oli käynyt fiktion kirjoittaminen joskus mielessä.

Ei hän sentään siltä seisomalta lähtenyt kollegan matkaan, mutta pyysi tätä kysymään kurssin vetäjältä, mahtuisiko mukaan. Vastaus oli kyllä, ja viikon päästä Jaana jo aloitti kurssilla.

Ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa sadan sanan teksti, jossa on joku tunne. Kun tarinat oli saatu valmiiksi, kukin sai lukea omansa ääneen. Jaana oli ainoa, joka oli kirjoittanut vihasta alkaneen rikostarinan murhineen kaikkineen.

– Opettaja sanoi: ”Jaaha, olemme saaneet tänne dekkarikirjailijan”.

Jaana Lehtiön dekkarit sijoittuvat enimmäkseen Porvooseen. Hän kävelee mielellään kotikaupunkinsa kaduilla ja bongailee mahdollisia murhapaikkoja.

Nyt, kymmenkunta vuotta myöhemmin, Jaana on julkaissut neljä dekkaria, joissa murhia ratkoo rikoskomisario Juha Muhonen. Lisäksi hän on kirjoittanut yhdessä lääkäri Helena Miettisen kanssa neljä alakouluikäisille suunnattua Taika Valo -lastenkirjaa. Niissäkin selvitetään mysteereitä, vaikka ei sentään murhia.

Tavallaan myös Jaanan oppitunneilla ratkotaan arvoituksia. Hän haluaa pitää opetuksen kiinni nykymaailmassa.

– Yritän löytää jonkun kosketuspinnan nuorten elämään.

Esimerkiksi viime vuonna Jaana käsitteli islamia seiskojen kanssa. Islamin mysteeriä alettiin purkaa Suomessa kasvaneen kurditaustaisen naisen tekemän musiikkivideon kautta. Samalla oli luontevaa puhua vaikkapa naisen asemasta ja siitä, että tavalliset muslimit ovat kyllästyneitä sotaan – toisin kuin Isisin ja terrorismin ympärillä pyörivä julkinen keskustelu antoi ymmärtää.

Jaana tykkää kertoa tarinoita paitsi kirjoissaan myös oppitunneilla. Hän uskoo, että opetettavat asiat avautuvat parhaiten tarinoiden kautta, koska ne herättävät kiinnostuksen ja jäävät hyvin mieleen.

– Määrittelisin opetustapani narratiiviseksi pedagogiikaksi.

Samalla tavalla Jaana kertoo kirjoissaan tarinoiden kautta isoista teemoista: rikos-romaaneissa vallankäytöstä ja lastenkirjoissa ystävyydestä. Hän pitää dekkaria erityisen notkeana genrenä, jonka kautta voi käsitellä asioita hyvin laajasti.

Jaana ammentaa tarinoita esimerkiksi matkoilta. Eräskin lastenkirjan idea lähti liikkeelle hollantilaisen metodistikirkon numeroiduista laatoista.

Opetukseen hän on puolestaan saanut inspiraatiota muun muassa Tiibetistä, josta hän toi mukanaan monta buddhalaisuuteen liittyvää tarinaa.

Kirjoissa vilahtelee elementtejä niin koulumaailmasta kuin Jaanan opettamasta aineesta, uskonnosta.

Ja sitten on tietysti kotikaupunki Porvoo ja sen kadut. Kun kirjoittaessa tulee jokin solmukohta, kävely saa usein solmun aukeamaan. Jaanan kirjat myös sijoittuvat enimmäkseen Porvooseen.

– Kaikkihan ne murhapaikat ovat täällä. Ai että on ihana bongata uusia!

Mutta miten Jaana ehtii tämän kaiken? Hänen vastauksensa on simppeli: hän käy päivisin töissä, ja sitten on koko muu vuorokausi aikaa tehdä kaikkea muuta.

– Olen aina ajatellut, että jos ihminen haluaa oikeasti tehdä jotakin, hän löytää sille aikaa.

Asiaa auttaa se, että lapset ovat jo aikuisia. Jaana myös sanoo suoraan, että perhe mahdollistaa kirjojen kirjoittamisen. Se, että mies hoitaa enimmäkseen kaupassa käymisen ja kokkailun. Ja se, että muu perhe ymmärtää, jos imuroiminen jää kesken inspiraation iskiessä.

Jaana yrittää kirjoittaa joka päivä. Aina se ei onnistu. Joskus on esimerkiksi niin paljon kokeita korjattavana, ettei yksinkertaisesti ehdi juuri muuta.

– Voin pitää muutaman päivän tauon. Se voi tehdä ihan hyvääkin kirjoittamisessa.

Opettaminen on edelleen päätyö. Jaana ei aio jäädä pelkästään kirjailijaksi, vaikka kutsuukin jo kirjoittamista pääharrastuksen sijaan toiseksi työkseen.


Mysteereihin mieltynyt

Luontaisin ammatti minulle olisi kioskikirjailija, Jyväskylän opettajankoulutuslaitoksen johtaja Matti Rautiainen analysoi. Ilme pysyy vakavana.

Väitteensä hän perustelee sillä, että hänen kolmessa rikosromaanissaan käänteet ovat vauhdikkaita ja kriitikot ovat toivoneet henkilöihin syvyyttä.

Mutta kun Matti tykkää nimenomaan kehitellä tarinaa ja juonta. Historioitsijana hän solmii mysteereihinsä vihjeitä historian faktoista. Työstä ja koulutuksesta romaaneihin hiipii myös kytkös koulumaailmaan.

Jo Matin ensimmäisessä dekkaritarinassa, novellissa Metallilaatikko, ollaan koulussa. Sysäyksen mysteerinovelliin Matti sai Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksestä. Waltarin tarinassa kilpaillaan siitä, kuka tekee iljettävimmän rikoksen. Matin dekkarissa lukiolaiset kisaavat elämänkatsomustiedon kurssin ajan siitä, kuka kasvattaa eniten omaa valtaansa.

Metallilaatikolla Matti voitti Kouvolan dekkarinovellikilpailun vuonna 2012. Voitto antoi uskoa taitoihin kirjoittajana, ja pöytälaatikkokirjoittamisesta tuli tavoitteellista.

– Kirjoittaminen on tapa kehittää eteenpäin mielessä pörrääviä ideoita, Matti miettii.

Waltari oli aiheuttanut pörräystä jo ennen Metallilaatikkoa. ”Elämä parhaimmillaan on vain leikki ja oikku”, sanoo Turms Waltarin romaanissa. Dekkarikirjailijan päässä lauseesta syntyi juonikuvio, jossa historianopiskelija murhataan Turms, kuolemattoman tapahtumapaikoilla Italian Orivietossa.

Kun Matti perheineen reissasi Orivietossa, ui keskiaikaisen etruskikaupungin historia ja katolisen kirkon perinne jo päässä muhineeseen tarinaan. Romaaniksi Matti kirjoitti murhamysteerin viisi vuotta myöhemmin, novellikisan voiton jälkeen. Siitä tuli esikoisromaani Lallin perintö, joka ilmestyi 2013.

Matin kirjoittamissa mysteereissä ajatuksena on, että ihminen jättää väistämättä jälkiä. Niiden seuraamiseen ja tulkitsemiseen tarvitaan historiatietoutta. Vihjeisiin liittyvät faktat ovat oikeita, mutta tarinaa kuljettavat myös keksityt yksityiskohdat. Sellaisia ovat esimerkiksi etsivien löytämät sanomalehtijutut.

Matin dekkareissa mysteerejä ratkoo historian lehtori Riitta Vanhanen rikostutkijaystävänsä kanssa. Myös Riitan kollegat pääsevät mukaan tarinoihin.

Seuraavassa kirjassaan Matti Rautiainen aikoo ottaa kriitikoiden vinkeistä vaarin ja rauhoittaa tapahtumien tempoa sekä syventää hahmojaan.

Luova kirjoittaminen ruokkii mielikuvitusta ja antaa rohkeutta tuoda esiin erilaisia ajatuksia, Matti sanoo. Kuten dekkarin juonen punomisessa, päivätyössään koulutuksen kehittäjänä Matin täytyy miettiä, mihin valittu suunta johtaa.

– Koulutuksen kehittämisessäkin keskeistä on heittää ilmaan kreiseimmätkin ajatukset, ilotella niillä. Pitää villisti vippailla ajatuksia ja sitten päättää, mihin suuntaan mennään.

Sitä ei tehdä yksin vaan porukalla.

– Yhteisöissä pitäisi kehittää tätä hulluuden anatomiaa, miettiä uudenlaisia metodeja, Matti kannustaa opettajia.

Hänen mukaansa Jyväskylän opettajankoulutuksessa tämä onnistuu.

– Yhdessä ideoimme ja laitamme liikkeelle uusia ajatuksia. Meillä on myös eri näkemyksiä siitä, mitä uusi on.

Esimerkiksi ensi keväänä tulevat historianopettajat ohjaavat lukiolaisia, jotka pääsevät selvittämään, kuka yritti murhata presidentti Kekkosen 1957. Mysteerin ratkaisuun on kolme eri käytäntöä: pakohuonepeli, tutkiva prosessi ja pelillinen rakennelma.

– Ideana on tutkia, opitaanko historiasta enemmän, kun ollaan tutkijan roolissa.

Käytännön kokeiluilla opettajankoulutuslaitos haluaa yhdistää arjen koulutyön ja koulutuksen kehittämisen. Samalla osallistetaan opettajaopiskelijoita, ja he pääsevät ”elämään ammatillista elämää” jo opintojen aikana.

Sekä koulutuksen kehittämisessä että kirjoittamisessa täytyy perustella ja olla looginen.

– Se kehittää kykyä ajatella prosessinomaisesti.

Kirjoittamisenkin Matti palastelee prosessiksi. Kun uusi tarina vaatii tulla kirjoitetuksi, Matin tavoitteena on kirjoittaa liuska päivässä. Neljän teinin isä kirjoittaa usein illalla tai sitten aamulla ennen perheen heräämistä.

– Pystyn vartinkin käyttämään hyväkseni.

Aina teksti ei synny nopeasti.

– En kuitenkaan jumita, vaan rutistan niin, että saan tekstiä aikaiseksi. Myöhemmin sitä voi muuttaa.

Vahvuutenaan hän pitää dialogia.

– Nukkumaan mennessä voin miettiä: jos tapahtuu näin, millaista dialogi olisi.

Juuri nyt kirjoittamiseen ei työkiireiden takia ole aikaa. Mutta idulla seuraava tarina jo on.

– Mielessä pitää olla pientä kuhinaa.

Jaana Lehtiö

  • 57-vuotias apulaisrehtori ja uskonnon lehtori Linnajoen koulussa Porvoossa.
  • Kirjoittanut neljä dekkaria ja yhdessä Helena Miettisen kanssa neljä lastenkirjaa.
  • Tehnyt uskonnon oppikirjoja yläkouluun ja lukioon.
  • Koulutukseltaan uskontotieteilijä. Käynyt erilaisia kirjoittajakoulutuksia.
  • Yöpöydällä nyt: Johanna Holmströmin romaani Sielujen saari, Timo Junkkaalan tietokirja Oikein väärin ymmärretty Luther, Emmi Valveen omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Armo ja Margaret Atwoodin kirja Nimeltään Grace.

 

Matti Rautiainen

  • 47-vuotias Jyväskylän opettajankoulutuslaitoksen johtaja.
  • Kirjoittanut kolme dekkaria ja tarinakokoelman. Yksi Toinen tapa käydä koulua -teoksen toimittajista. Tuottaa työssään runsaasti tieteellisiä tekstejä.
  • Kasvatustieteen tohtori. Opiskellut ensin historian maisteriksi, sitten opettajaksi. Opiskellut myös kirjallisuustiedettä.
  • Yöpöydällä nyt: Olli Matikaisen kirjoittama elämäkerta Kivikkopellon poika – Erkki Laatikainen 1946–2013.