Brändin resepti

Yksityisiä päiväkoteja on yhä enemmän. Ne erikoistuvat usein esimerkiksi liikuntaan, luontokasvatukseen tai kieliin. Mutta millä eväillä julkinen varhaiskasvatus voi brändäytyä?

Anna-Sofia Nieminen teksti / Salla Hongisto kuva / Jessica Aronen kuvankäsittely ja kuvitus / Opettaja 15/2017

Julkisia ja yksityisiä päiväkoteja ei tarvitse välttämättä nähdä kilpailijoina, sanoo varhaiskasvatuksen yliopistonopettaja Ville Ruutiainen Jyväskylän yliopistosta. Hän tekee väitöskirjaa yksityisestä varhaiskasvatuksesta Suomessa Suomen akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Childcare-hankkeessa.

– Yksityinen puoli on joka tapauksessa hyvin voimakkaasti julkisen sektorin rahoittamaa ja säätelemää, jolloin vapaista markkinoista ei voida puhua. Narut ovat aika voimakkaasti julkisen puolen käsissä.

Kun lisäksi varhaiskasvatuslaki ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteet määrittelevät tarkoin päiväkotien toimintaa, Ruutiainen ajattelee, että julkisen puolen on turha lähteä rönsyilemään ja esimerkiksi keksiä kaikille päiväkodeille teemapainotuksia. Sen sijaan sen kannattaisi keskittyä omiin vahvuuksiinsa ja niistä viestimiseen. Yksityisen puolen päiväkodit, joissa usein on erilaisia pedagogisia tai toiminnallisia painotuksia, voivat täydentää tarjontaa.

Mutta mitä julkisen varhaiskasvatuksen vahvuudet oikein ovat? Kysyimme asiaa Ruutiaiselta ja helsinkiläisen Ylä-Malmin päiväkodin johtajalta Ari-Jukka Luhtavaaralta. Luhtavaara on myös Helsingin varhaiskasvatuksen varapääluottamusmies. Heidän haastatteluistaan syntyi kuva monipuolisesta, tasalaatuisesta varhaiskasvatuksesta, joka ottaa kaikki huomioon.


Monipuolisesti kaikkea

Ville Ruutiaisen mielestä julkisen varhaiskasvatuksen suurin vahvuus on tasainen laatu, joka pätee kunnasta riippumatta.

– Varhaiskasvatussuunnitelman puitteissa voi varmasti olla painotuksia ja alueellisia eroja, ja henkilökunnan kiinnostuksen kohteet voivat näkyä toiminnassa, mutta voimakas painotus voi olla rajoittava varhaiskasvatussuunnitelman toteuttamisen kannalta.

Vasun mukaan jokaisessa päiväkodissa pitää olla hyvin monipuolista toimintaa, esimerkiksi liikuntaa, luonnossa olemista, taiteita ja musiikkia. Kunnallisen päivähoidon kannattaisi Ruutiaisen mielestä keskittyä toteuttamaan tätä monipuolista palettia laadukkaasti.

Ari-Jukka Luhtavaara on samoilla linjoilla. Toki julkisenkin puolen päiväkodissa voi olla erityisosaamista vaikka liikunnasta, ja se on tietysti mukavaa.

– Mutta ehkä julkisen puolen päiväkodin vahvuus on ennemmin monipuolisuus.


Toiveet huomioidaan

Monipuolisen toiminnan ansiosta lapsi saa tarvitsemansa virikkeen varhaiskasvatuspäivän aikana. Se voi olla markkinointivaltti: vanhempien ei välttämättä tarvitse kuskata lasta päivän päälle harrastuksiin, kun lapsi on jo päiväkodissa musisoinut, ulkoillut ja temppuillut.

Sitäkin kannattaa ehkä vanhemmille mainostaa, että vanhemmat voivat vaikuttaa päiväkodin toimintaan ja esittää toiveita.

– Jos lapsi on kiinnostunut painista, ei tarvitse mennä liikuntapainotteiseen päiväkotiin, vaan vanhempi voi sanoa ihan tavallisessa päiväkodissa, että meidän tyttö haluaisi kovasti painia, Luhtavaara kertoo esimerkin.

Ylipäätään kodin ja päiväkodin välistä viestintää voisi parantaa, sanoo Ruutiainen. Hänestä päiväkodeissa pitäisi opetella tuomaan paremmin esiin varhaiskasvatuksen tehtäviä ja tavoitteita.

– Kuulumisten vaihdossa voitaisiin keskittyä pedagogiikkaan tai toimintaan eikä välttämättä ihan niiden päivittäisten rutiinien kertomiseen. Ennemmin puhuttaisiin, mitä tänään on opittu ja mitä jatkossa aiotaan tehdä.


Lapsi edellä

Ruutiainen nostaa esiin, että Suomessa on hyvin monenlaista yksityistä varhaiskasvatusta. On yhdistyspohjaisia, voittoa tavoittelemattomia päiväkoteja, joilla voi olla jokin aatteellinen tai uskonnollinen tausta. On pieniä yrityksiä, joiden yrittäjä on kiinnostunut vaikkapa liikunnasta tai musiikista ja painottaa toiminnassaan sitä. Ja on isoja ketjuja, jotka miettivät toimintaa paljolti markkinalogiikan kautta.

Julkisella puolella sen sijaan perusajatuksena on aina tarjota laadukasta varhaiskasvatusta kaikille.

– Keskiössä ovat lapsen hyvinvointi, kasvu ja kehitys, Ruutiainen sanoo.


Tuki tasoittaa matkaa

Julkisen puolen varhaiskasvatukseen sisältyy ajatus tasa-arvosta.

– Taataan kaikille tasapuoliset mahdollisuudet varhaiskasvatukseen, mikä tasoittaa matkaa siitä eteenpäinkin. Se on ilman muuta julkisen puolen vahvuus, Luhtavaara kiteyttää.

Kunta on lain mukaan velvollinen järjestämään varhaiskasvatuksen palveluja kaikille, jotka ovat niin ikään lain mukaan oikeutettuja saamaan niitä. Samoin sillä on velvollisuus järjestää lapselle tarvittaessa esimerkiksi erityislastentarhanopettajan palveluita tai oma avustaja.

– Ja jos tuen tarve huomataan, kun lapsi on jo aloittanut varhaiskasvatuksessa, se tuki pystytään antamaan saman järjestelmän sisällä, Luhtavaara sanoo.

Yksityinen puoli sen sijaan voi rajata palvelunsa esimerkiksi vain yli kolmevuotiaille, koska sitä nuoremmat tarvitsevat enemmän henkilökuntaa lasta kohden. Samoin se voi rajata palveluidensa ulkopuolelle sellaiset lapset, jotka tarvitsevat tukitoimintoja.


Tukea verkostoista

Ville Ruutiainen muistuttaa, että Suomessa on voimakas julkisen varhaiskasvatuksen traditio.

– Se on päässyt kehittymään ja muotoutumaan pidempään kuin yksityinen varhaiskasvatus, joka on alkanut lisääntyä voimakkaasti vasta ihan viime aikoina.

Julkisen puolen palveluverkosto onkin hyvin laaja, ja sinne on kertynyt monipuolista osaamista. Ari-Jukka Luhtavaara mainitsee, että päiväkodit voivat hyödyntää esimerkiksi kuntien asiantuntijoiden tai toisten päiväkotien henkilökunnan osaamista.

Jos esimerkiksi joku lastentarhanopettaja on taitava vaikka luonnossa retkeilyssä, hän voi käydä toisessa päiväkodissa kouluttamassa henkilöstöä.

– Sen ei välttämättä tarvitse olla mikään virallinen koulutus vaan osaamisen jakamista, Luhtavaara sanoo.