Joskus Juha Olli etenee pelkän tahdonvoiman avulla. - On uskoteltava itselleen, että sormien ote pysyy.

VASTAPAINO

Kivestä mittaa

Kiipeilyä harrastavalle Juha Ollille siirtolohkare on ongelma, jonka ratkaisu koettelee kropan ja mielen rajoja. Sehän Juhaa lajissa koukuttaakin.

Tiina Suomalainen teksti / Arttu Muukkonen kuvat / Opettaja 10/2017

Imatralaisessa metsässä jököttää seitsemän metriä korkea siirtolohkare. Juha Olli tarttuu sormillaan sen karkeaan kylkeen, etsii paikat jaloille ja pinnistää itseään ylöspäin.

Yhä uudestaan hän tipahtaa pienelle patjalle, jonka hän on levittänyt varvikkoon. Ja yhä uudestaan hän kapuaa kiven kylmää pintaa.

Juhalla on päässään kartta siitä, miten kiven päälle pääsee. Siihen tarvitaan noin viisitoista tarkkaan mietittyä liikettä. Kivenmurikka ei kuitenkaan tuosta vain antaudu.

– Olen treenaillut tämän kiven kanssa jo viisi vuotta. Uskon, että tänä vuonna onnistun.

Boulderointi eli kiipeily siirtolohkareilla, matalilla kallioilla ja kiipeilyseinillä ilman köyttä on totisesti vienyt kuvataiteenopettaja Juha Ollin mennessään.

Hän innostui lajista vuonna 2000 käydessään työhön liittyvää elämyspedagogista koulutusta. Alussa hän kiipeili sisäseinillä, mutta ihastui sitten ulkokiipeilyn monipuolisuuteen ja vapauteen. Juha jätti aiemman harrastuksensa painonnoston, laihdutti 30 kiloa ja alkoi ottaa mittaa kivenmurikoista.

– Yleensähän ihmiset kommentoivat harrastamaansa lajia niin, että sen helppous viehättää. Boulderoinnissa on juuri päinvastoin. Sen viehätys piilee siinä, että se on todella haastavaa. Turpaan tulee koko ajan.

Juhaa eivät kiinnosta korkeudet eikä jännitys vaan fyysinen tekeminen.

– Usein ajatellaan, että kiipeilijä tarvitsee vain vahvat kädet ja sormet, mutta kyllä tässä kysytään myös keskivartaloa ja jalkoja.

Aivonystyröitäkin tarvitaan, sillä lajiin kuuluu ongelmanratkaisu. Yhdessä kivessä tai kalliossa voi olla useita, vaikeusasteeltaan erilaisia reittejä. Kiipeilijä pohtii, mitä reittiä ja millaisilla liikkeillä hän pääsisi parhaiten tavoitteeseensa.

– Kiipeily vaatii täydellistä läsnäoloa, sillä yhteen treeniin mahtuu kymmeniä eri yrityksiä. Tämä on sellaista tosielämän mindfulnessia.

 

Juha opettaa Vuoksenniskan koulussa ja Imatran yhteis­lukiossa. Raamikasta ja fyysistä miestä voisi herkästi luulla liikunnanopettajaksi. Juha huomauttaa, että stereotyyppinen kuva baskeripäisestä ja punaviiniä siemailevasta taiteilijasta on aikansa elänyt.

– Liikunta ja taide eivät missään nimessä sulje toisiaan pois, vaan molemmat tutkivat ihmisyyttä eri puolilta. Mehän olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia.

Kiipeily tuo työhön tietysti fyysistä jaksa­mista mutta myös henkistä kestävyyttä ja mielen­hallintaa. Juha on oppinut suhtautumaan asioihin aiempaa rauhallisemmin eikä tee enää nopeita, tiukkoja johtopäätöksiä.

Oppilaat ovat hyvin kiinnostuneita lajista. Juha miettii, että se tuo hänelle tiettyä uskottavuutta – varsinkin poikien kanssa toimiessa.

– Käytän nuoria myös hyväkseni: he mopoilevat paljon eri puolilla kaupunkia ja vinkkaavat minulle hyvistä kiipeilypaikoista.

Kiipeilyn kasvavasta suosiosta kertoo se, että Juha on törmännyt lajin parissa moniin entisiin oppilaisiinsa.

Kaakkois-Suomi on kiipeilijän paratiisi, sillä metsät ovat pullollaan jääkaudenaikaisia siirtolohkareita. Juha, joka kiipeilee lähes päivittäin ja useita tunteja kerralla, on myös rakentanut kotinsa yläkertaan kiipeilyseinän. Näin harjoittelu onnistuu talvisin ja sade­säällä.

Kallellaan oleva pieni seinä näyttää maallikosta hämmentävältä sekasotkulta, mutta lajiin vihkiytyneelle se tarjoaa varsinaisen tehotree­nin. Seinässä on noin kolmesataa otetta ja viisikymmentä eri reittiä.

Juha sanoo, että kiipeilyyn liittyy valtava tunneskaala. Laji, jossa edetään joskus vain pelkän kitkan avulla, on vienyt intohimoisen harrastajan synkimpiin kuoppiin ja toisaalta mahtaviin, maailmaasylei­leviin fiiliksiin.

– Kun on metsässä kauniina kevätpäivänä ja saa reitin onnistumaan, ei voi oikeastaan pyytää mitään lisää. Kiipeilijä on kuitenkin kyltymätön. Kun kivenjärkäle on selätetty, hän laskeutuu sen päältä ja alkaa miettiä, että mitä seuraavaksi.

 

Kuka?

Juha Olli on 48-vuotias kuvataiteenopettaja. Työskentelee Vuoksenniskan koulussa ja Imatran yhteislukiossa. Harrastaa boulderointia ja käy myös juoksemassa, koska on sitä mieltä, että ihmisen kuuluu osata juosta.