Kun on kerran asunut ulkomailla, maailma ja opettaminen eivät enää näytä samalta kuin ennen, vaan näkemys avartuu, pohtivat Aina-Leena ja Anssi Koivusalo.

Ja mitä sitten tapahtui

Kun opettaja muuttaa maailmalle, maailma muuttaa opettajaa ja opettajuutta. Intiassa työskennellyt Koivusalon pariskunta jäi kaipaamaan innostuneita oppilaita. Kambodžassa Minna Isotalo alkoi tarkastella opettajuutta uusin silmin.

Salla Hongisto teksti / Veikko Somerpuro kuvat / Opettaja 5/2017

Sinä päivänä sade synkkeni ukkoseksi. Kuten tavallista, vuoristo­kylän buffalot olivat kulkeneet alas kaupunkiin laiduntamaan koulun aitaa viistäen. Kukaan ei paimentanut niitä. Illalla ne palasivat tuttuun tyylinsä takaisin kylään.

Silloin koulun läheltä kulkevasta voimalinjasta karkasi korkeajännitettä. Se teki valokaaren koulua vierustavasta aidasta ja löi keskelle buffalolaumaa. 20 lehmää kuoli, ja kyläläisille tuli kiire laittaa ruhot lihoiksi siltä seisomalta.

Silloin Mr. ja Mrs. Koivusalo muistivat olevansa opettajia Intiassa. Suomessa koulun vieressä sattuneesta onnettomuudesta olisi noussut äläkkä, mutta Intiassa sähkötöiden – oikeastaan kaiken rakentamisen – leväperäisyys oli arkipäivää. Siihen oli vain ehtinyt tottua.

Jokainen aamu alkoi Hebronin yksityisessä sisäoppilaitoksessa Etelä-Intian Ootacamundissa samalla tavalla. Työntekijät herättivät koulualueella asuvat pojat seitsemäksi aamupalalle. Tytöt tulivat kauempaa.

Joskus poikien herättäminen oli myös Aina-Leena ja Anssi Koivusalon tehtävä, samoin oppilaiden suihkukäyntien kellottaminen. Oppilaat saivat peseytyä kolmesti viikossa kolmen minuutin ajan.

Vettä säännösteltiin, koska parin vuoden vesipula oli juuri selätetty. Sen aikana vesi oli jouduttu kuljettamaan vuoristokouluun 2,5 kilometrin korkeuteen tankkirekoilla.

Kolmesti viikossa koululaiset ja henkilö­kunta kokoontuivat juhlasaliin aamun­avaukseen. Oli oppilaiden puheita ja esityksiä ilman korkeaa esiintymiskynnystä. Muistettiin maailmanlaajuisissa kokeissa huipputuloksia saaneita oppilaita.

Iltaisin ja viikonloppuisin opettajat olivat mukana järjestämässä vapaa-ajan ohjelmaa. Lauantait Aina-Leena ja Anssi viettivät 14–15-vuotiaiden poikien porukan apuvanhempina.

– Osa opettajista kärsi jatkuvasta työnteosta, mutta itse nautin yhteisöstä suunnattomasti. Löysin paikkani siellä, Aina-Leena kertoo.

Alku oli hankala tässäkin tarinassa. Hakuprosessi intialaisittain pieneen 400 oppilaan Hebronin kansainväliseen kouluun oli kestänyt kaksi vuotta, ja Anssi oli ehtinyt sinä aikana katua lähtöpäätöstä.

Koivusalot olivat kuulleet koulusta tuttavaperheeltään, jonka lapset opiskelivat siellä. Perheen äidillä oli vahva visio, että Koivusalot voisivat mennä kouluun opettajiksi tai vapaaehtoisiksi.

– Pidin ideaa aivan naurettavana, mutta se ei kuitenkaan jättänyt rauhaan, Aina-Leena kertoo.

Ennen Intiaa Aina-Leena oli tehnyt yhden lyhyen sijaisuuden musiikinopettajana. Juuri matemaattisten aineiden opettajaksi valmistuneelle Anssille kyse oli ensimmäisestä opettajantyöstä.

Paikan päällä helsinkiläistyneille seinä­jokelaisille iski kulttuurishokki.

– Luulimme ensin, että olimme slummialueella, mutta kaikkialla oli yhtä ränsisty­nyttä. Apteekin lattialla lojui tallottuja lääkepaketteja, Anssi muistelee.

Pieneen palkkaan sisältyi asunto, mutta koska taloja ei lämmitetty, sisällä oli kylmempi­ kuin Suomessa ikinä.

Piti myös opetella olemaan töykeä vieraita kohtaan. Jos ei tunkenut kaupassa väkisin kassalle, ostokset jäivät tekemättä. Muut menivät ohi, koska jonotuskulttuuria Intiassa ei juuri ole.

Suorat housut ja tiukka pusero eivät kelvanneetkaan naisten kouluasuksi. Ajan kanssa intialaisesta sarista tuli Aina-Leenalle lähes mielivaate. Miesopettajat saivat pukeutua suoriin housuihin ja kaulukseelliseen T-paitaan. Anssi Koivusalon mielestä perinnevaatteessakin oli puolensa: se hengitti vuoriston kosteissa säissä niin lauhalla kuin kuumalla.
 

Aina-Leena joutui pitämään puolensa työpaikalla, sillä pomo ei meinannut uskoa hänen kykyihinsä musiikinopettajana.

– Ehkä se tuli siitä, että jäädyin työhaastattelussa täysin. Tajusin, että koulutus ei aina tuo arvostusta.

Mrs. Koivusalo kuitenkin päätti näyttää. Hän innosti yläkoululaisten orkesterin kauniiseen sointiin musiikkiluokan tummien seinien sisällä. Oboe- ja piano-oppilaiden taidot kehittyivät kohisten.

Musiikinopetus oli hyvin samanlaista kuin Suomessa, vaikka asteikkoja treenattiin enemmän. Opetuksen ajatuksena oli, että lapset nauttisivat soittamisesta. Ja niin he tekivät.

Johtajaopettaja ei lopulta olisi halunnut päästää Aina-Leenaa takaisin Suomeen.

Hebronissa elettiin brittiläisen koulusysteemin mukaan. Se tiesi tiukkaa läksykuria ja lukiossa vain kolmen aineen opiskelua – joskin niissä mentiin jo Suomen yliopisto-opintojen tasolle.

– Oppilailla ja opettajilla oli ihan tuhottomasti töitä, huomauttaa Anssi, joka opetti lukioikäisille matematiikkaa ja fysiikkaa.

Lukiolaiset opiskelivat ensin kahdeksasta neljään, sitten tekivät läksyjä opettajan valvonnassa kaksi tuntia. Läksyvihot kerättiin pari kertaa viikossa ja tarkistettiin punakynällä.

Kaksi kertaa vuodessa jokainen opettaja kirjoitti jokaisesta oppilaastaan edistymisraportin tämän vanhemmille, jotka saattoivat asua ympäri maailmaa.

Korkea vaatimustaso koski myös opettajia, joiden valvojillakin oli omat valvojansa.

Oppilailla piti olla koulupuvut. Naisia sitoivat intialaiset pukeutumissäännöt: peppu piti peittää löysillä paidoilla tai intialaisilla perinnevaatteilla.

Kampusalueen rakennukset lojuivat ­mäenrinteessä miten sattui. Vehmas piha ­kasvoi puita ja kukkia, eikä hiljaista ollut ­koskaan. Kaupunki hälisi etäisesti taustalla.

Apinat huusivat ja heittelivät tiiliä. Joskus ne pomppivat pihan trampoliinien kautta takaisin puihin.

Kerran pihan taustahälyn katkaisi ­yleishälytys. Aina-Leena sulki hädissään ­ikkunoita ja ovia, koska kyse saattoi olla terrori-iskusta. Syypäiksi paljastuivat onneksi pari koulun pihalle eksynyttä biisonia, jotka tosin ovat vaarallisia villieläimiä.

Koululaisten koko vapaa-aika mahtui pihalle. Siellä kaikki ikäluokat alakoululai­sista lukioon leikkivät ja pelasivat keskenään. Opettajat olivat mukana. Uitiin, koripalloiltiin, tanssittiin, naurettiin.

– Tuntui, että kaikki olivat innostuneita kaikesta. Luovuus kukki, koska oli pakko ­keksiä itse tekemistä, Anssi kehuu.

Kännyköiden ja muun teknologian käyttö oli rajattu iltaisin vain yhteen tuntiin. Sitten laitteet kerättiin taas pois.

Yhdessä ulkomailla on helpompaa. Aina-Leena vietti yhden lukukauden Intiassa ilman Anssia.
 

Kului lukuvuosi ja alkoi kesäloma. Kun lentokone laskeutui Helsinki-Vantaalle, hetki ei tuntunut todelta.

Varsinkin Aina-Leenalle paluu Suomeen oli raskas. Hän matkusti vielä syksyksi Hebroniin valmentamaan soitinoppilaansa tasokokeisiin, mutta kaipaa yhä tiivistä kouluyhteisöä ja saamaansa arvostusta.

Nyt hän nauttii työstään Vuosaaren ala-asteen koulun musiikkiluokan sijaisopettajana, mutta sosiaalinen elämä on Intiaa niukempaa.

– Jos olisin ollut Intiassa pitempään, olisin todennäköisesti ollut valmiimpi palaamaan, Aina-Leena pohtii.

Tuleva vauva, Anssi sekä ihanat ystävät ja työkaverit pitävät kuitenkin ilon elämässä.

Anssi opettaa tällä hetkellä matematiikkaa ja fysiikkaa Stadin ammattiopistossa. Intiasta hän jäi kaipaamaan opetuksen intensiivisyyttä. Nyt hänellä on viikossa vain pari tuntia per ryhmä, joten opetukseen ei saa samanlaista jatkuvuutta kuten Hebronissa. Saman ryhmän kanssa vaikeiden asioiden jokapäiväinen pähkiminen oli Anssin mielestä hyvin antoisaa.

Koivusaloille suurin ahaa-elämys oli ­havainto siitä, että tiukka työnteko itse asiassa motivoi lapsia.

– Lasta voi vaatia tekemään töitä asioiden eteen. Heidän pitää saada työskentelyvälineitä tulevaa elämää ajatellen, Aina-Leena korostaa.

Rimaa ei saa viedä liian alas, mutta ankaruuskaan ei tuo tuloksia.

– Kannustus ja tuki ovat olennaisia asioita, jotta oppilas voi venyä ja oppia uutta. Tuloksia tekee se, että opettaja on mukana oppimisprosessissa ja uskoo kehitykseen, Aina-Leena kiteyttää.

Anssi myöntää olleensa Intiassa joskus liiankin löysä opettaja. Se kostautuu heti ­läksyistä luistamisena.

– Viimeistään lukiossa oppilaan olisi hyvä oppia vaatimaan itseltäänkin jotain. Jos pääsee liian helpolla, työhön tarttuminen esimerkiksi yliopistossa voi olla vaikeaa, Anssi tiivistää.

Suomessa Koivusaloja viehättää koulun vapaus ja yleissivistävä ote. Kumpikaan ei kaipaa Intian raskaita työmääriä, mutta ajatus paluusta opettamaan ulkomaille ei ole ollenkaan mahdoton.
 

Kokemusten kasvattama

Kangasnenäliinasta, sorasta, hiekasta ja halkaistusta muovipullosta syntyy vedenpuhdistamo. Alkuaineita voi havainnollistaa rakentamalla pullonkorkeista ja pilleistä eri molekyylejä. Kerto­laskujen havainnollistaminen puolestaan sujuu vaikka tussin ja pullonkorkkien avulla.

Opettajana Etiopiassa ja Kambodžassa työskennellyt ­luokanopettaja Minna Isotalo on huomannut, että jos käytössä on vain niukasti materiaaleja, pystyy luovuudella paikkaamaan paljon.

Minna työskenteli viime syksynä Opettajat ilman rajoja -verkoston vapaaehtoisena Kirkon Ulkomaanavun tukemassa ala- ja yläkoulussa. Koulut sijaitsevat köyhällä alueella lähellä Kambodžan toiseksi suurinta kaupunkia ­Battambangia.

Minnan tehtävänä oli kouluttaa opettajia sekä maan esimmäisiä opinto-ohjaajia. Hän päivitti opettajien taitoja toiminnallisilla ja oppilaslähtöisillä menetelmillä.

Olen kiitollinen, että olen voinut lähteä toteuttamaan opettajuutta tietynlaisiin ääriolosuhteisiin. Totta kai se kasvattaa ja muokkaa minua opettajana, Minna Isotalo sanoo.
 

Minna huomasi, että suomalaisen koulutuksen saanut oli omassa opettajuudessa kambodžalaisia pidemmällä monessa asiassa.

– Opettajille ei esimerkiksi ollut aina selvää, että asiat pitää opettaa eri ­tavalla ensimmäisen ja kuudennen ­luokan oppilaille.

Kambodžassa oppitunnit ovat pitkälti opettajan luennointia.­ ­Syynä on koulutusjärjestelmä,­ joka perustuu siihen, että opettaja seuraa tarkasti ennakkoon laadittua opetusmateriaalia.

– Pyrin siihen, että tunnin aluksi­ käytettiin edes 15 minuuttia johon­kin muuhun kuin opettajan luennointiin. Oppilaat pitää päästää itse tekemään ja hakemaan tietoa.

Minna pyrki myös tekemään näkyväksi, mikä on esimerkiksi­ ryhmätöiden tekemisen idea. Ja kun opetellaan kertotaulua ­noppien avulla, niin pointti ei ole noppapeli vaan kertotaulu.

Vastavalmistuneelle opettajalle teki hyvää joutua perustelemaan, miksi mitäkin tehtiin – silloin asia kirkastui paremmin itsellekin.

Minnan mukaan eri kulttuurissa ja kehitysmaassa tehdyn työn jälkeen ei häkelly enää niin helposti uusien asioiden edessä, erilaisuuden hyväksyy.

– Sydämeni sanoo, että ihmisoikeustyö on minun juttuni, tapahtui se sitten Suomessa tai maapallon toisella puolella.

Ulla Kärki
Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun tiedottaja.

 

Aina-Leena Koivusalo
28-vuotias musiikkikasvatuksen maisteri.
Työskentelee Helsingin Vuosaaren ala-asteen koulussa ­nelosten musiikki­luokan opettajan ­sijaisena.
Opettajana yksityiskoulussa Intiassa syksystä 2014 jouluun 2015. Vietti kesän Suomessa.
Vapaa-aikanaan soittaa puhallinorkesterissa, laulaa kuorossa ja lukee sekä tekee omaa musiikkia.

Anssi Koivusalo
30-vuotias Stadin ammattiopiston matematiikan- ja fysiikanopettaja.
Töissä Intiassa lukuvuoden 2014–2015.
Vapaa-aikanaan treenaa triathloniin ja soittaa kitaraa.

Minna Isotalo
26-vuotias luokanopettaja Tampereen Tesomajärven koulussa.
Opettanut myös Etiopiassa ja Kambodžassa.
Kirjoittaa Maailmaan rakastunut -blogia.
maailmaanrakastunut.blogspot.com